Make your own free website on Tripod.com
PIANO FLAT

Kauniina helmikuisena kesäpäivänä päätettiin lähteä koko perheen voimin retkelle Waikaia Forestiin, Piano Flatille. Koko Waikaia Forest on luonnonsuojelualuetta, ja siellä kiertää neljä kestoltaan ja vaikeusasteeltaan erilaista vaellusreittiä. Alueen läpi virtaa Waikaia River, puronpahanen, jossa näytti olevan ihan hyvin taimenia. Leiriytyminenkin olisi ollut sallittua, eipä vain sattunut tulemaan teltta mukaan.
 

Aluksi syötiin eväitä. Lapset oli melkein koko matkan kirkuneet: Nälkä!, vaikka kotona lähtiessä kyllä syötiin. Tärkeintähän retkessä on eväät! Lapset halusi kävellä riippusillalla; Pyry ei uskaltanut nousta edes sillan alkupäähän, Ella-huimapää sen sijaan kävi isin kanssa toisessa päässä asti. Äitiä ei saanut sillan lähellekään! Tarkasteltiin opastetaulua, ja mietittiin eri reittivaihtoehtoja. Tarjolla oli puolen tunnin, tunnin, neljän tunnin sekä seitsemän ja puolen tunnin vaellukset. Jostain syystä valittiin se pienin lenkki, Ngahere Ara Track.
 

Ja ei kun matkaan! Tino matkusti kätevästi isin massun päällä kantorepussa. Lapsilla oli omat vesipullot kannettavana, ja äiti raahasi kameroita. Reitti kulki vanhassa pyökkimetsässä, jossa kullankaivajat oli aikoinaan huuhtoneet kultaa. Piti olla tarkkana, ettei kulje polun sivussa ja astu vesiojaan, joita oli kaivettu ristiin rastiin metsään helpottamaan kullanhuuhdontaa. Nähtiin sekä vaaka- että pystysuoria 'kaivoskuiluja' ja kaikkea jännää. Lapsilla riitti kullankaivajissa ihmettelemistä koko matkaksi. Meiltä kului lenkin kiertämiseen melkein tunti, hienosti lapset jaksoivat kuitenkin kävellä, eivätkä kertaakaan valittaneet raskaita kantamuksia tai ylämäkiä.
 

Kasvusto oli vähän erilaista kuin Kisakankaan mettässä tai Savon kuusimehtässä... Mielenkiintoisia kasvejakin näkyi (yllätys, yllätys!), ja kameroilla oli käyttöä. Aurinko paistoi niin kirkkaasti puiden välistä, että oli vaikea löytää hyvää suuntaa kuvien ottamiselle. On nyt sentään jotain tallennettuna videokamerallekin.
 

Vaelluksen jälkeen lapset halusivat mennä leikkipuistoon (yllätys sekin!), ja niinpä me vanhukset istuskeltiin keinussa ja katseltiin lasten touhuja. Tinoa oli vaikea saada pysymään varjossa; heti kun vauvelin laski nurmikolle täytyi hänen päästä tutkimaan kaikkea mahdollista. (Oo, katsokaa: ruohoja! Ja kukkia! Miksei mulle ennen ole tällasia näytetty! Miltähän nämä maistuu? jne, ajatteli Tino ja konttasi pitkin kenttää.)
 

Leikkikentän vierestä lähti mielenkiintoisen näköinen tie. Kyltissä luki, ettei tielle saa mennä muut kuin nelivetoautot, alue on alttiina yhtäkkisille säänmuutoksille, sekä tie on suljettu talvella. Siis melkeinpä viimeinen mahdollisuus lähteä katsomaan, minne tie vie (karttahan oli tietysti kotona!). Whitecomb road oli mukava yksikaistainen soratie, ja pari autoakin sieltä näytti tulevan, joten uskaltauduttiin jatkamaan matkaa. Ensin seurailtiin joenvartta, myöhemmin noustiin vuoristoon ja sieltä metsän toiselle puolen. Siellä sitten oli umpikujasta ilmoittava kyltti, oltiinhan me vasta ajettu parikymmentä kilometriä tietämättä onko se joku 'oikotie' jonnekin vai ei. Siis ei ollut. Ajettiin vielä pelloilla (kuitenkin tietä pitkin!) sen verran, että vastaan tuli ensimmäinen suljettu portti. Siitäkin olisi saanut vielä jatkaa, mutta ajateltiin jo lähteä kotiin katsomaan kartasta missä asti on käyty.

Ja todellakin: karttaan oli merkitty tie siihen portiile asti, ja siitä eteenpäin jatkui polku. Whitecombin huippu oli 1670 m korkealla, kuinkahan korkealla me käytiin?

Tosi hieno retkipaikka ja upeat maisemat! Ja kaikki tämä alle tunnin ajomatkan päässä meiltä! Täytyy käydä toistekin.

 Uudestaan Pianolla 2002
 

 VH'99