 |
 |
Kauniina helmikuisena kesäpäivänä päätettiin
lähteä koko perheen voimin retkelle Waikaia Forestiin, Piano
Flatille. Koko Waikaia Forest on luonnonsuojelualuetta, ja siellä
kiertää neljä kestoltaan ja vaikeusasteeltaan erilaista
vaellusreittiä. Alueen läpi virtaa Waikaia River, puronpahanen,
jossa näytti olevan ihan hyvin taimenia. Leiriytyminenkin olisi ollut
sallittua, eipä vain sattunut tulemaan teltta mukaan.
|
|
Aluksi syötiin eväitä. Lapset oli melkein koko matkan
kirkuneet: Nälkä!, vaikka kotona lähtiessä kyllä
syötiin. Tärkeintähän retkessä on eväät!
Lapset halusi kävellä riippusillalla; Pyry ei uskaltanut nousta
edes sillan alkupäähän, Ella-huimapää sen sijaan
kävi isin kanssa toisessa päässä asti. Äitiä
ei saanut sillan lähellekään! Tarkasteltiin opastetaulua,
ja mietittiin eri reittivaihtoehtoja. Tarjolla oli puolen tunnin, tunnin,
neljän tunnin sekä seitsemän ja puolen tunnin vaellukset.
Jostain syystä valittiin se pienin lenkki, Ngahere Ara Track.
 |
Ja ei kun matkaan! Tino matkusti kätevästi isin massun päällä
kantorepussa. Lapsilla oli omat vesipullot kannettavana, ja äiti raahasi
kameroita. Reitti kulki vanhassa pyökkimetsässä, jossa kullankaivajat
oli aikoinaan huuhtoneet kultaa. Piti olla tarkkana, ettei kulje polun
sivussa ja astu vesiojaan, joita oli kaivettu ristiin rastiin metsään
helpottamaan kullanhuuhdontaa. Nähtiin sekä vaaka- että
pystysuoria 'kaivoskuiluja' ja kaikkea jännää. Lapsilla
riitti kullankaivajissa ihmettelemistä koko matkaksi. Meiltä
kului lenkin kiertämiseen melkein tunti, hienosti lapset jaksoivat
kuitenkin kävellä, eivätkä kertaakaan valittaneet raskaita
kantamuksia tai ylämäkiä.
 |
Kasvusto oli vähän erilaista kuin Kisakankaan mettässä
tai Savon kuusimehtässä... Mielenkiintoisia kasvejakin näkyi
(yllätys, yllätys!), ja kameroilla oli käyttöä.
Aurinko paistoi niin kirkkaasti puiden välistä, että oli
vaikea löytää hyvää suuntaa kuvien ottamiselle.
On nyt sentään jotain tallennettuna videokamerallekin.
 |
 |
 |
Vaelluksen jälkeen lapset halusivat mennä leikkipuistoon (yllätys
sekin!), ja niinpä me vanhukset istuskeltiin keinussa ja katseltiin
lasten touhuja. Tinoa oli vaikea saada pysymään varjossa; heti
kun vauvelin laski nurmikolle täytyi hänen päästä
tutkimaan kaikkea mahdollista. (Oo, katsokaa: ruohoja! Ja kukkia! Miksei
mulle ennen ole tällasia näytetty! Miltähän nämä
maistuu? jne, ajatteli Tino ja konttasi pitkin kenttää.)
 |
Leikkikentän vierestä lähti mielenkiintoisen näköinen tie. Kyltissä luki, ettei tielle saa mennä muut kuin nelivetoautot, alue on alttiina yhtäkkisille säänmuutoksille, sekä tie on suljettu talvella. Siis melkeinpä viimeinen mahdollisuus lähteä katsomaan, minne tie vie (karttahan oli tietysti kotona!). Whitecomb road oli mukava yksikaistainen soratie, ja pari autoakin sieltä näytti tulevan, joten uskaltauduttiin jatkamaan matkaa. Ensin seurailtiin joenvartta, myöhemmin noustiin vuoristoon ja sieltä metsän toiselle puolen. Siellä sitten oli umpikujasta ilmoittava kyltti, oltiinhan me vasta ajettu parikymmentä kilometriä tietämättä onko se joku 'oikotie' jonnekin vai ei. Siis ei ollut. Ajettiin vielä pelloilla (kuitenkin tietä pitkin!) sen verran, että vastaan tuli ensimmäinen suljettu portti. Siitäkin olisi saanut vielä jatkaa, mutta ajateltiin jo lähteä kotiin katsomaan kartasta missä asti on käyty.
Ja todellakin: karttaan oli merkitty tie siihen portiile asti, ja siitä eteenpäin jatkui polku. Whitecombin huippu oli 1670 m korkealla, kuinkahan korkealla me käytiin?
Tosi hieno retkipaikka ja upeat maisemat! Ja kaikki tämä alle tunnin ajomatkan päässä meiltä! Täytyy käydä toistekin.
 |
 |
 |