Joulukiireiden hellitettyä huomattiin, että hyvänen aika! kohta alkaa koulu! Joten jos aikoo nähdä tästä maasta muutakin kuin Balfourin kylänraitin, niin matkaan täytyy lähteä pian. Niinpä otettiin mukaan muutama kassillinen välttämättömimpiä tavaroita ja iso repullinen seikkailumieltä! Sen verran etukäteen suunniteltiin matkaa, että päätettiin mennä Haast Passista vuorten yli länsirannikolle ja sieltä pohjoista kohti, mahdollisesti Aucklandiin asti.

Day 1
Ensimmäinen yöpaikka varattiin Wanakasta, jonne matkaa Balfourista on vain reilu parisataa kilometriä. Sopivan lyhyt matka aloituspäivälle, tiedetään jo kokemuksesta, ettei lasten kanssa koskaan pääse lähtemään matkaan aamulla aikaisin. Ensin purruutettiin Queenstowniin. Matkalla nähtiin Lake Wakatipu -järvi, ja hieman mutkaista tietä sekä paljon yliajettuja opossumeita... Queenstownissa oli paljon turisteja, ja meistäkin alkoi tuntua enemmän turisteilta kuin Balfourissa (siellähän olemmekin oikeastaan paikallista väestöä...). Silmiinpistävän paljon oli myös vanhoja paappoja ajelemassa hienoilla vanhoilla avoautoilla. Parta vain hulmusi tuulessa...
 

Yö vietettiin tällaisessa Bed&Breakfast -paikassa, joita Uusi-Seelanti on pullollaan. Tämä B&B valittiin siksi, koska talossa oli omiakin lapsia. Ella ja Pyry ensin ujosteli vieraita lapsia, jotka puhu vain englantia, mutta pian oli jo täysi vauhti päällä! Talossa oli myös kissa, jonka Ella välttämättä halusi nähdä, vaikkei kissa varmaankaan olisi halunnut nähdä Ellaa... Pyrykin riehui menossa mukana, muttei puhunut mitään, Ella sen sijaan kuului komentelevan muita: come on, look, jne.

Day 2
Seuraava etappi oli Ross, pieni maalaiskylä länsirannikolla. Sinne oli matkaa Wanakasta melkoisesti, mutta hirveintä ei ollut kilometrien määrä, vaan se aika joka niiden ajamiseen kului. Nyt nimittäin ajettiin vuorten yli. Jo Wanakassa kun käännyttiin Haastiin meneälle tielle, kyltissä luki: Road OPEN. Siitä jo voi päätellä, että sille tielle kun kääntyy, paluuta ei ole... Oli melko kapea tie, ja koko ajan reunassa ajoi pyöräilijöitä. Ei ole pyöräteitä tässä maassa.

Vuoristossa oli hurjaa! Tie kiemurteli koko ajan, ja ensin ajettiin ylöspäin, kunnes alkoi alamäki... APUA! Isolla raskaalla autolla alamäkeen, vauhti kiihtyy koko ajan, ja tie on hirveän mutkainen! Siis pitäis melkein ajaa jarru pohjassa, jolloin kuulemma on vaarana, että jarrut kuumuu liikaa, eikä pidä ollenkaan... Mentiin aikamoista vauhtia, ja joka mutkassa tuntui, että nyt lennetään kurvista ulos! Onneksi ajettiin vuorenpuolimmaista kaistaa, eikä ollut paljon vastaantulijoita (ja tiessä oli sentään reunaviiva, toisin kuin muutamaa päivää myöhemmin matkalla Pictoniin...). Ihmeteltiin, kun alkoi olla liikennemerkkejä, että hidastusrampille vielä niin ja niin paljon matkaa. Sitten nähtiin se hidastusramppi: yhtäkkiä tiestä lähti ramppi suoraan vuoren rinnettä ylöspäin. On varmaan sitä varten, että jos autosta pettää jarrut, saa ajaa sinne eikä rotkoon... Oli meilläkin vauhtia sen verran, että melkein ois voitu rampilla kävästä. Heti perään sitten tiukka jarrutus, jyrkkä mutka oikeaan ja yksikaistainen silta! Mutkassa oli kumityynyt pehmusteena, jos joku hurauttaa liian kovalla vauhdilla, tai ei meinaa saada autoa osumaan sillalle... Luulenpa että yksi kerta tuota tietä pitkin rittää... Ellei sitten tule Suomesta vieraita, jotka haluavat jännitystä elämään.

Sitten alkoi hieman tasaisempi tie, vuorta pitkin kuitenkin. Nähtiin vesiputouksia, ja kasveja alkoi olla enemmän. Alettiin lähestyä länsirannikon sademetsäaluetta. Tie kulki vähän matkaa Tasmanianmeren rannikkoa pitkin, ja lapset yritti nähdä Australian. Siiten taas ylös vuoristoonpäin, hieman serpentiinitietä! Oli mutkasta varoittava liikennemerkki ja alla teksti: NEXT 20 km. Kaikkein tiukimmissa mutkissa oli vielä erikseen varoitus, ja nopeussuositus (alimmillaan 15 km/h...). Ei ollut kuitenkaan yhtä hurjaa matkantekoa kuin aiemmin, koska nyt ympärillä oli metsää, ei heti tuntunut, että törmätään vuoreen...

Käytiin pysähtymässä Fox Glacierilla katselemassa jäätikköä. Oli ihanan turkoosinväristä jäätä! Sinne ois voinu lähtä kävelylle, oli merkityt reitit, muttei me lasten kanssa viitsitty lähteä. Ajeltiin vain kohti Rossia, välillä pysähdyttin merenrannalla näköalapaikalla näpsimässä valokuvia ja kuuntelemassa sirkkojen siritystä - hirveä meteli, ei meinannut kuulla omaa ääntään. Ja ilma oli tosi kuuma ja kostea! Tosiaan sademetsän tuntua. West Coastilla törmättiin ensi kerran tässä maassa inhottavin verenimijöihin - sandfly, täkäläinen mäkäräinen jyrsi ikäviä jälkiä kaikkien koipiin. Rossissa oli ollut kesän kuumin päivä, ja me käytettiin se autossa istumiseen

Day 3
Rossista nokka kohti Greymouthia, jossa käytiin ostoksilla. Oli melko pieni kaupunki, joten ei kauaa siellä vietetty, vaan lähdettiin jatkamaan matkaa. Jos tähän mennessä oli paljon one lane bridgejä, nyt oli sitten yhteiset yksikaistaiset sillat rautatien kanssa! Aika kauhea tunne, kun ajattelee, että jos sieltä just tuleekin juna kun itse on sillalla menossa... Alunperin ajateltiin mennä Greymouthista suoraan sisämaahan ja sitä kautta Nelsoniin päin. Majapaikan emäntä kuitenkin suositteli ajoa Westportin kautta, rannikolla on hienot liuskekivikalliot sekä luolia, joihin aallot lyö. Oli melko hienon näköstä, vaikka olikin laskuvesi.

Westportista jatkettiin sisämaahan Buller-joen rantaa, ja maisemat oli taas erinäköiset kuin ennen, mutta edelleen mahtavat! Tuli välillä ihan kotoinen olo, kun ajeltiin suurten havumetsien läpi. Tiet vaan oli vähän mutkaisempia kuin kotona. Pictoniin mentiin oikein suuren mutkan kautta, suora tie olisi mennyt Blenheimin kautta, mutta me haluttiin nähdä Nelson. Sieltäkin olisi päässyt Pictoniin helposti isoja ja suht suoria teitä pitkin, mutta me haluttiin mennä pikku tietä, joka kulki meren rantaa vuoren kyljessä. Oikein opasteessa luki, että Scenic route to Picton. Ei paljon maisemia voitu katsella, piti katsoa tiehen ja toivoa, että auto pysyy kaistalla. Tie oli luokkaa: oikeaan-vasempaan-oikeaan-vasempaan... ja niin kapea, ettei siinä olllut edes reunaviivoja. Paikoin merenpuolimmainen reuna oli sortunut, ja piti kiertää vastaantulijoiden kaistan kautta. Kaiteita ei tietenkään täällä ole millään tiellä! Oltiinpas me onnellisia, kun saatiin suora ja leveä tie alle! Kuski ilmoitti, että karttaan vedetään mustat henkselit tämän tien päälle...

Lisää päänvaivaa oli luvassa: lauttalippuja ei tietenkään varattu etukäteen, koska mistään ei löydetty esitettä eikä puhelinnumeroa, mistä ne varataan. Illalla majapaikassa kuultiin, että meidän auto ei mahdu laivaan ennen seuraavaa iltaa. Hetki mietittiin eri vaihtoehtoja, ja tultiin siihen tulokseen, että Auckland saa jäädä toiseen kertaan ja nyt käydään sen verran Pohjoissaarella, että nähdään Wellington. Auto jää Eteläsaarelle odottelemaan.

Day 4
Aamulla satoi vettä! Lähdettiin aamupäivälautalla Cookinsalmen yli. Lapset oli mielissään, kun ei tarvinnut koko aikaa istua vöihin köytettynä autossa. Laivassa oli jopa leikkihuone, muttei edes pallomereä! Merimatka kesti kolme ja puoli tuntia, kauniilla säällä maisemat on varmaan upeat: laiva kulkee ensin pitkän matkaa vuonossa ennen avomerta. Melko kallista on tämä saartenvälinen matkustelu, samalla rahalla ois hyvinkin käyty ruotsinlaivalla (ainakin Suomesta).

Wellingtonissa yövyttiin vaihteeksi motellissa. Keskustaan oli matkaa sen verran, että lapsetkin ehkä jaksaisi kävellä, mutta koska vesisade ei hellittänyt, pysyttiin mökissä koko ilta.

Day 5
Ankeannäköinen aamu, mutta onneksi sade oli lakannut yön aikana. Käveltiin keskustaan asti, lapsia piti välillä kyllä kantaa ja työntää rattaissa. Päätettiin kokeilla Wellingtonin erikoisutta Cable Car'ia, joka kulkee keskustasta ylös yliopistolle ja kasvitieteelliseen puutarhaan. Samassa vaunussa meidän kanssa ylös meni muitakin suomalaisia, olipas ensimmäinen kerta piiitkään aikaan kun kuultiin täällä puhuttavan suomenkieltä!

Kasvitieteellinen puutarha oli todella mahtava paikka! Ensimmäisenä suunnistettiin lasten leikkipaikalle, joka sekin oli suuri ja mäkinen. Lapset riehuivat paljon, eikä niitä meinannut saada millään jatkamaan kierrosta. Käytiin ankkalammella ja Tree housessa, joka oli tosiaan puussa. Matkalla yritettiin bongata kasveja meidän pihalta, mutta melko laihoin tuloksia. Hienot näköalat oli kaupungin katolta. Huristeltiin cable carilla myös takaisin alas keskustaan. Kätevä kulkuneuvo. Lapset jaksoivat jopa kävellä itse takaisin motelliin, vaikka sinnepäin oli ylämäki.

Wellington Zoossakin aiottiin käydä, mutta koska oltiin käyty jo aiemmin eläintarhassa, niin ei sitten jaksettukaan. Olishan se tietysti ollut erilainen kuin Christchuchissa, mutta etupäässä samoja eläimiä. Pyry ois varmaan halunut nähdä tuataran, mutta eipä sitä tiedä olisko sitä sielläkään ollut, vaikka niin mainostivat. Illemmalla ei sitten enää uskallettu näyttää nokkaa ulkona, koska oli ollut pilvinen päivä, ja siitä johtuen vähemmän aurinkosuojausta.

Day 6
Aamusella otettiin kaikki tavarat mukaan ja lähdettiin käymään Te Papa - Museum of New Zealand -nimisessä uudessa museossa. Siellä oli Uuden-Seelannin menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus näytillä. Luontoa, taidetta, jne. Lapsista siellä oli hauskaa, ja olisivat olleet kauemminkin, mutta meidän täytyi lähteä laivalle.

Laivamatkalla oli aurinkoista, ja saatiin muutama kuvakin otettua maisemista. Pictonissa oli oikein kaunis ilta, ja nautiskeltiin auringonpaisteesta samalla kun käveltin majapaikkaan, jossa auto jo odotteli meitä. Illalla käytiin rannalla keräämässä simpukankuoria ja sitten suoraan nukkumaan.
 

Kaikourassa olisi järjestetty Whale watching -safareita, mutta me ei pysähdytty niin pitkäksi aikaa, että ois valaita keretty lähteä katsomaan. Autossa oli kuuma matkustaa, ja Pyrylle tuli yhdessä välissä paha olo. Olikin valitellut mahakipua jo pitemmän aikaa. Muutaman oksennuksen jälkeen oli jo paljon parempi olo, ja jäätelökin maistui entiseen tapaan.

Chchssa vietettiin yö motellissa, ja suunniteltiin seuraavan päivän shoppailukierrosta.
 

Matkalla käytiin uudestaan katsomassa Moeraki Boulderseja, tällä kertaa ihan läheltä. Ihana valkohiekkainen ranta, mutta tuuli oli niin kova, ettei jääty pitemmäksi aikaa. Tarkoitus oli viettää vielä yksi yö reissun päällä, Dunedinissa. Oltais käyty kattoon keltasilmäpingviinejä ja albatrosseja, mutta lapset oli sitä mieltä, että täytyy jo päästä omaan kotiin, joten Dunedinin kohdalla painettiin vain kaasua. Pysähdyttiin vielä Lake Waiholalla, lapset kävivät leikkimässä ilta-auringon paisteessa. Sitten vain hanaa, ja kotiin syömään ja nukkumaan!
 

Niinhän se on, että HOME SWEET HOME! Paljon kaikenlaista nähtiin, mutta paljon jäi myös näkemättä: tulivuoret, geysirit, kaurimetsät... Ajoa kahdeksan päivän aikana kertyi yli 2000 km, reissun hintaa en uskalla alkaa edes laskemaan... Seuraavaa reissua suunnitellaan pääsiäisen tienoille, kun Ellalla on parin viikon loma. Ois ihan mukavaa matkustaa junassakin välillä, näkis Simokin muutakin kuin tien!